28.2.06

Tyytyväisyys - kaiken pahan alkujuuri?

Olen usein hämmästellyt sitä rinnasteisuutta mikä on historiallisesti ja nykyäänkin miesten ja naisten välisissä suhteissa ja toisaalta kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä, ja ehkä rinnasteisuutta löytyy tavallisen suomalaisen työn orjankin maailmanmenoon. Kaikkia yhdistää hierarkkinen arvojärjestys tai ainakin kuviteltu sellainen. Työn orjalla ei ole vaihtoehtoja. On tehtävä mitä työnantaja vaatii. Nainen ei ole kykenevä samalla tavalla loogiseen ajatteluun kuin mies jne. (Tosin näiden asenteiden ääneen sanomisesta ei nykyään hyvää seuraa. Mm. Laurence Summers erosi juuri Harvardin rehtorin virasta. Taustalla saattoi osin hänen pahennusta herättäneet lausuntonsa naisten loogisuuden puutteesta). Ja ugandalaisella tai mustalla yleensä nyt ei paljon oli muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi. Näinkö?

Amartya Sen, intialainen taloustieteen nobelisti, on kirjoittanut aika osuvasti köyhien ja naisten asemaan liittyen. Ehkä tämä hänen tekstinsä voisi päteä suomalaiseen työnorjaankin:
‘The insecure sharecropper, the exploited landless laborer, the overworked domestic servant, the subordinate housewife, may all come to terms with their predicament in such a way that grievance and discontent are submerged in cheerful endurance by the necessity of uneventful survival. The hopeless underdog loses the courage to desire a better deal and learns to take pleasure in small mercies.’
Sen myös kysyy: ‘If we do not have the courage to choose to live in a particular way, even though we could live that way if we so choose, can it be said that we do not have freedom to live that way, i.e., the corresponding capability?’ (Lähde: Sen,1984/1993, – otettu UNIFEM:n julkaisusta, 2000).

Syitä köyhän, naisen tai työn orjan kurjuuteen voi etsiä monestakin suunnasta. Perinteisesti syitä voi etsiä itsestään tai kohtalostaan, tai oman viiteryhmänsä huonosta 'politiikasta' tai ulkopuolelta määräytyvästä kohtalosta tai huonosta politiikasta. Valitettavasti usein nämä kaikki puolet asiasta ylläpitävät vallitsevaa tilannetta, jolloin helpoin ratkaisu on tyytyä tilanteeseen.

2 comments:

Anonymous said...

pitäisikö alkaa vaatia heille parempia olosuhteita - toisilta, vai alkaa itse luopua omastaan. Mitä sanoo professori?

Anne Mikkola said...

Kiitos haastavasta kysymyksenasettelusta. Siinä on sisällä ajatus, että paremmat olosuhteet heille (köyhille, naisille tai työnorjille) merkitsevät huonompia olosuhteita toisille tai minulle. Ikään kuin kysymys on vain siitä, että on kakku jonka jakamisesta kilpaillaan eikä ole mahdollista että molemmat voittavat. Taloustieteen maailmassa puhutaan ns. Pareto-parannuksista. Ne ovat sellaisia muutoksia, joiden seurauksena joku voi paremmin ilman että kukaan kärsii. Se merkitsee, että alkutilanteessa talous toimii tehottomasti. Väitän, että jos sukupuoli tai ihonväri tai työasema, saa aikaan sen, että ihminen ei käytä kykyjään ja taipumuksiaan, niin silloin on mahdollista näistä asenteista luopumalla kasvattaa kakkua. Se ei ole pois keneltäkään, ainakaan pitemmällä perspektiivillä. Jos vaan luovun omastani, ja annan köyhäinapua, se ei ratkaise perusongelmaa. Itseasiassa voi jopa pahentaa sitä, koska näin köyhä (tai nainen) tehdään riippuvaiseksi avusta - eli vain vahvistetaan alkuperäistä ongelmaa.
Omastaan luopumisen tapaa on harkittava huolella, samalla tavalla kuin epäkohtien esille tuomisen tapaakin on monasti syytä harkita huolella. Molempi parempi väitän..Suurinta itsekkyyttä saattaakin olla silmien sulkeminen ja sen teeskentely, että ongelmaa ei ole. Olen törmännyt moniin ihmisiin, jotka sanovat, että ne eivät voi lähteä käymään johonkin köyhään maahan sen takia, että eivät kestä katsoa sitä kurjuutta. Hajoaisiko haavemaailma? Vai onko kyse siitä, että itseasiassa tajuamme, että todellisuuden tajuaminen lähietäisyydeltä (siis, että samanlaisia ihmisiä ovat kuin minäkin) saattaisi johtaa siihen että päätyy myös luopumaan omastaan - niinhän siinä helposti saattaisi käydä. Mitähän anonymous tästä mahtaa arvella?