Markkinafatalismia

Voiton maksimointia ajatellaan usein taloutemme välttämättömyytenä, melkein hyveenä. Se takaa talouden tehokkaan toiminnan. Sitä paitsi olisi moraalitonta ja luottamuksen pettämistä, jos yritysjohtajat maksimoisivat jotain muuta kuin yrityksen omistajien voittoa. Ajatellaan, että kaikki muut tavoitteet ovat automaattisesti ristiriidassa voiton maksimoinnin kanssa. Moraalista tai kohtuudesta puhuminen ei kuulu meille. Jos Suomessa haluaisimmekin elää toisin niin viimeistään globaalit luonnonlainomaiset markkinavoimat laittavat meidät järjestykseen. Kutsun tätä ajattelutapaa markkinafatalismiksi. Se on eräänlainen 'yhden jumalan' monoteistinen uskonto.

Silmiini sattui joku päivä sitten Amartya Senin, kansantaloustieteen nobelistin, vuonna 1991 pitämä kirjaksi koottu luento otsikolla 'Money and value: on the Ethics and Economics of finance'. Luennossaan hän raportoi teemaan liittyen mm. Aristoteleen, Adam Smithin ja 5. Mooseksen kirjan ajatuksia ja reflektoi niitä suhteessa taloustieteen nykyoppeihin. Markkinafatalismi näyttää olevan aika uusi ilmiö, eikä sitä oikein voi lopulta edes taloustieteen teorioilla perustella. Markkinoiden kaikkivoipaisuutta rajoittavat mm. ulkoisvaikutukset ja epätäydellinen kilpailu, jotka molemmat ovat taloutemme keskeisiä piirteitä.

Amartya Sen kirjoittaa Aristoteleen ajatuksista näin (oma suomennokseni):

'On selvää, että Aristoteles on hyvin huolissaan siitä, että joistakin finanssi- tai business- aktiviteeteista voi olla hyvin vähän sosiaalista hyötyä - itseasiassa mieluummin huomattavaa sosiaalista haittaa - vaikkakin nämä aktiviteetit tuottavat huomattavia yksityisiä voittoja. Hän ei hyväksynyt ajatusta, että finanssitoimet vaatisivat epätavallista kyvykkyyttä. Tämä business kyvykkyyden osa-alue on universaalia kaikille, jotka ovat kyenneet rakentamaan itselleen monopolin'.

Aristoteles piti finanssivoittojen tekemistä vähemmän taitoa vaativana kuin hyödykkyiden tuottamista. Loputon voitonmaksimointi oli hänen mukaansa tuottamatonta toimintaa, jolla on huonoja seurausvaikutuksia - kuten monopolien ja epätasa-arvon luominen. Aristoteles ei nähnyt rahalla mitään tuottavaa roolia. Sivumennen sanoen samantapainen ongelma on nykypäivän taloustieteilijöillä, jotka miettivät miten rahan rooli pitäisi mallittaa. Välillä rahan nähdään tuovan suoraan hyötyä siinä kuin hyödykkeetkin. Välillä oletetaan, että rahaa tarvitaan taloudellisten transaktioiden tekemiseen. Mutta emme oikein vieläkään ymmärrä mitä raha oikein on.

Koron periminen lainoille on ollut myös kautta historian kiistanalainen asia. Uskonnot saattavat rajoittaa sitä (5. Mooseksen kirja) tai kieltää sen (islam). 'Markkinavoimien luoja' Adam Smith itse myös halusi asettaa sallituille koroille jonkin ylärajan estääkseen ylenmääräisen yksityisten pikavoittojen tavoittelun aiheuttamia sosiaalisia haittoja.

Nykyajan markkinafatalismi on varsin epäkelpo jumala edes talousteoreettisesti. Moraalikato on talousteorian keskeinen käsite. Moraalikato saa markkinat toimimaan tehottomasti. Se estää mm. toimivien rahoitusmarkkinoiden kehittymistä monissa kehitysmaissa. Mikroluotot ovat olleet yksi tapa vähentää moraalikadon ongelmaa, koska luotto annetaan ryhmälle, jonka jäsenet valvovat toistensa toimia. Ulkoisvaikutukset merkitsevät taas sitä, että yritykset tai yksilöt eivät saa ympäristöään hyödyttävistä toimistaan täyttä korvausta, tai eivät maksa ympäristölle haitallisten toimiensa täysiä kustannuksia. Markkinat toimivat paremmin, jos ihmiset maksimoivat muutakin kuin rahallisia pikavoittojaan. Jos talouden toimija toimii rehellisesti tai ottaa huomioon päätöksenteossaan myös muille aiheuttamiaan hyötyjä tai haittoja, myös talous toimii paremmin. Itseasiassa ihmisten välinen luottamus on aivan keskeinen asia, jotta markkinat ylipäätään toimivat. Rahallakin on arvoa vain jos siihen luotetaan.

Mitä jos korvaisimme yksijumalaisen markkinafatalismin, toisen taloustieteilijä-rauhannobelistin, Muhammed Yunusin ehdotuksella: ihmiset maksimoisivat taloudellista voittoaan ja hyvän tekemistä ihmisille ja koko maailmalle (HS 21.12.2006).
Yunusin perustama Grameen Bank on näillä eväillä pärjännyt vaativilla, Bangladeshin köyhien musliminaisten markkinoilla, varsin hyvin. Ajatus on levinnyt laajalti kehitysmaihin eri mantereilla. Mikroluotot näyttävät yhdeltä lupaavimmista tavoista myös parantaa naisten asemaan.

Mitä piilokorruptio on?

Lähetimme Helsingin Sanomiin alla olevan vastineen 22.11.2006. Tiivistelmä Asparan ja Tikkasen kritiikistä Vieraskynäkirjoitukseemme on luettavissa HKKK:n sivuilta tästä:

Markkinoinnin ja johtamisen asiantuntijat Aspara ja Tikkanen kritisoivat kirjoitustamme suomalaisesta piilokorruptiosta mm. epäloogisuudesta (HS, 16.11.2006).

Kirjoituksessamme esitimme, että lahjusten vaatimisen ohella korruptiota voivat olla vastapalveluksiin ja hyvä veli –verkostoon perustuva sulle mulle -järjestelmä ja ryhmäedut. Tästä Aspara ja Tikkanen toteavat, että on raju oletus, että esimerkiksi Fortumin yritysjohto olisi luvannut jotakin henkilökohtaista hyötyä ministereille tai muille päättäville virkamiehille. Tämä on heidän oletuksensa, ei meidän väitteemme.

Kriitikkomme ovat oikeassa siinä, että yllä olevan määrittelyn mukaan optiokäytännöt eivät ole käsitteellisesti eri asia kuin lapsilisät: molemmissa on kyse ryhmäeduista, omasta edusta ja tulonsiirroista yhteisestä kassasta. Päättäjien, ja kansalaisten, keskinäinen verkostoituminen ja luottamus ovat talouden toiminnalle välttämättömiä ja tärkeitä asioita. Kirjoituksessamme pohdimme voisiko optioista ja keskinäisestä verkostoitumisesta kuitenkin tulla korruptioon rinnastettavaa silloin, kun niihin liittyy kohtuuttoman suurta etua, jolle olisi tarpeen laittaa rajat yhteiskunnan toimesta. Ilmiötä pahentaa se, että hyvä veli/sisar –verkoston jäsenet istuvat ristiin toinen toistensa johtamien yritysten hallituksissa.

Toisin kuin optio-ohjelmissa, Asparan ja Tikkasen mainitsemissa sosiaalisissa tulonsiirroissa käytetään tarveharkintaa, sekä pyritään estämään järjestelmän ja yhteisen varallisuutemme hyväksikäyttöä. Sosiaalisten tulonsiirtojen saajan erottaa valtionyhtiöiden johtajista sekin, että hänellä ei ole juurikaan mahdollisuuksia vaikuttaa saamiensa etuuksien suuruuteen, kun taas yritysjohtajilla on keskeinen rooli optiojärjestelmistä neuvoteltaessa.

Sijoittaja Kim Lindström ihmettelee Taloussanomissa 19.11., miksi omistajat suostuvat maksamaan tulonsiirtoja – optioita - johtajilleen. Esimerkiksi Yhdysvalloissa onkin alettu luopua optioista kannustinjärjestelmänä. Yleisesti voidaan kysyä, pystyvätkö yritysjohtajat sopimuksen neuvottelutilanteessa käyttämään hyväkseen poliitikkoja tai omistajia parempaa tietämystään johtamansa yrityksen tilasta? Toisaalta on muistettava, että lyhyen tähtäyksen kurssinousuihin optioilla sitoutetut johtajat voivat auttaa myös yritysten omistajia saavuttamaan pikavoittoja.

Optio-ohjelmat ovat näistä syistä ongelmallisia myös yksityisissä yrityksissä. Valtionyhtiöiden optiot nostimme esiin siksi, että tässä tilanteessa kohtuuton optiokäytäntö on ollut ilmeistä. Valtionyhtiöillä on määräävää markkina-asemaa, joka mahdollistaa kuluttajilta kerättyjen ylisuurten voittojen jakamisen optioina johtajille. Lisäksi voimme yrittää vaikuttaa valtionyhtiöihin poliittisten edustajiemme kautta.

Esiin tuomamme ilmiö ei nähdäksemme ole sen rakentavampi kuin kehitysmaissa ilmenevä avoin ja mitattava korruptio. Se on usein paikallisten silmissä hyväksyttävää toimintaa, mutta esimerkiksi YK:n mielestä näiden maiden kehityksen tärkein este.

Anne Mikkola ja Jenni Pääkkönen

Ovatko optiot suomalaista korruptiota?

Tämä Jenni Pääkkösen kanssa kirjoittamani teksti on julkaistu HS:n vieraskynässä 13.11.2006

Korruptionvastaisen taistelun johtaja Transparency International järjestö määrittelee korruption ”julkisen aseman väärinkäytöksi yksityisen hyödyn saamiseksi”. Lahjusten vaatimisen ohella korruptiota ovat myös vastapalveluksiin ja hyvä veli -verkostoon perustuva sulle mulle -järjestelmä ja ryhmäedut, joihin liittyvät ehkä demokratian nimissä tehdyt ”kaupat”. Olemme tottuneet pitämään korruptiota lähinnä kehitysmaiden kirouksena. Suomi puolestaan on järjestelmällisesti sijoittunut kansainvälisissä korruptiotutkimuksissa vähinten korruptoituneiden maiden joukkoon.

Onko asia todella näin mustavalkoinen? Viime vuoden verotiedot osoittavat, että valtionyhtiöiden johtajat ovat saaneet huomattavan suuria ansiotuloja (HS 2.11.), jotka perustuvat osin optiojärjestelmiin. Optioita perustellaan yleensä sillä, että ne sitouttavat johtajan yritykseen ja saavat tämän tekemään ahkerasti töitä. Valtionyhtiöiden optiojärjestelmää voidaan kuitenkin kritisoida ainakin kolmesta syystä. Ensinnäkin, tutkimustiedon valossa näyttää siltä, että sitouttamisen sijaan optiot kannustavat johtoa yrityksen markkina-arvon maksimointiin lyhyellä aikavälillä pitkäjänteisen kehitystyön kustannuksella. Toisaalta, valtionyhtiöt ovat tyypillisesti oman alansa monopoleja tai oligopoleja, jotka kilpailun puuttuessa tuottavat ylisuurta voittoa. Lisäksi yrityksen pörssiarvoa voivat nostaa yrityksen johdon toimista riippumattomat tekijät, niin kutsutut onnekkaat sattumat.

Helsingin Sanomat kertoi äskettäin, että Fortumin eronneet johtajat saavat lähtönsä jälkeenkin nauttia yhtiön sitouttamistoimista eli optioista.

Miksi? Eikö juuri valtionyhtiöiden perusteeton optiojärjestelmä ole osa sulle mulle -järjestelmää, korruptiota, johon päättäjien tulisi puuttua? Sisäpiirinkaupat on jo kielletty ja niihin on myös puututtu – miksei myös perusteettomiin optioihin?

Mielestämme tällainen toiminta viestii kaikille yhteiskunnan toimijoille, että häikäilemätön oman edun tavoittelu ja etuuksien jakaminen sisäpiirin kesken on hyväksyttävää.

Asia on erityisen vakava silloin, kun kysymys on optioiden kaltaisesta laillistetusta, sisäänrakennetusta mekanismista, joka mahdollistaa etuuksien jakamisen sisäpiirin kesken. Sen osalliset voivat väittää, että kyse on järjestelmän toiminnan keskeisestä osasta.

Poliittisten päättäjien haluttomuus puuttua kohtuuttomiin etuuksiin osoittaa, että suomalaiset poliitikot ovat omaksuneet hyvä veli -järjestelmän. He viestittävät kansalle: näin saa ja pitää tehdä.

Esimerkillä on väliä! Monet huonosti hallinnoidut kehitysmaat ovat entisiä eurooppalaisia siirtomaita. Siirtomaaisännät rakensivat instituutiot, joiden yksinomaisena tarkoituksena oli tuottojen kerääminen. Maiden itsenäistyttyä uudet johtajat jatkoivat samaa rataa. Ahneus, piittaamattomuus ja vastuuttomuus rapauttivat pikkuhiljaa koko kansakunnan moraalin. Näin voi käydä Suomessakin.

Maailmanpankki on määritellyt korruption suurimmaksi kehitysmaiden taloudellisen ja sosiaalisen kehityksen esteeksi, koska se heikentää institutionaalista perustaa, jolle taloudellinen kasvu rakentuu.

Usein väitetään, että vain rikkaissa maissa on varaa korruptoitumattomuuteen; kehitysmaissa korruptio voikin joskus olla valtionvirkailijoille tapa saada työstään palkkaa. Mitkä perustelut meillä on suomalaiselle ”piilokorruptiolle”?

Miten Suomessa voidaan vähentää piilokorruptiota ja parantaa hallintoa? Vinkkejä voi saada Transparency Internationalilta, joka pyrkii rakentamaan yhteenliittymiä eri toimijoiden, kuten valtionhallinnon, talouselämän ja kansalaisyhteiskunnan välille. Hankkeissa edetään askel askeleelta, projekti ja tapaus kerrallaan.

Olisiko myös Suomessa syytä miettiä viranomaisten saattamista jollakin tavoin vastuuvelvollisiksi toisilleen?

Tiivistelmä Asparan ja Tikkasen kritiikistä HS:ssa on luettavissa HKKK:n sivuilta tästä.

Simpanssien ja ihmisten hallintotapojen vertailua

Eläintieteilijä Frans De Waalin haastattelu Spiegel-lehden nettiversiossa vertailee simpanssien ja ihmisten toimintatapoja toisiinsa ja reviireihinsä nähden. Se päättyy toteamukseen, että niin sisäisesti ristiriitaista eläinlajia ei maapallolla ole ollut kuin mitä ihminen on. Mielenkiintoinen juttu.

Mohandas K. Gandhi Autobiography: The Story of My experiments with Truth

Luin kesällä Gandhin omaelämäkerrallisen kirjan (nimi otsikossa, Dover eds. 1983, alkuperäinen julkaisu 1948). Kirja ajoittuu 1900-luvun alkuun. Varsin mielenkiintoinen tarina myös tasa-arvon kannalta. Gandhi tutustui moniin uskontoihin hindulaisuuden lisäksi. Kristinuskosta häntä puhutteli erityisesti vuorisaarnan haaste väkivallattomuuteen. Hyvällä pahaan vastaaminen oli hänelle tärkeä juttu.

Intiassa Gandhilla ei aluksi ollut rohkeutta lähteä harjoittamaan juristin ammattia englantilaisen tutkinnon kanssa. Työ lähti liikkeelle varsinaisesti Etelä-Afrikassa, missä hän ajautui ajamaan sikäläisten intialaisten asiaa. Apartheid kohteli heitäkin kaltoin. Oikeastaan väkivallaton taistelu tuntui olevan melkein synonyymi politiikan tekemiselle, lobbaukselle, ihmisten oikeuksien ajamiselle.

Kulttuuristaan poiketen hän ei suostunut elämään kastijärjestelmän mukaan, vaan meni sinne missä häntä tarvitaan, ja teki myös töitä, jotka kuuluivat vain kastittomille. Siivosi ja korjasi jätteitä. Hän hyväksyi ashramiinsa myös kastittomia. Tämä oli sen verran radikaalia, että se 'heilutti venettä' niin että vastustus tuli paitsi ulkopuolelta myös yhteisön sisältä. Hän ei myöskään kerännyt itselleen omaisuutta. Vaimon suostuttelu kultalahjojen pois antamiseen ei ollut helppoa.

Mutta täytyy sanoa, että kyllä hän oli aika outo ihminen. Hänet naitettiin 13-vuotiaana saman ikäisen tytön kanssa. Eksperimentit totuuteen veivät myös avioliittoa tasavertaisempaan suuntaan. Aluksi mies oli lähinnä vaimolle jumala ja itsekin itsensä sellaiseksi ymmärsi. Ehkä osin intialaiseen tapaan myös vanhemmat olivat melkein jumalan asemassa. Vala äidille koskien lihasta kieltäytymistä ohjasi hänen elämäänsä. Hän pyrki syömään vain lähinnä hedelmiä ja pähkinöitä. Terveyseksperimenttejä kirjassa kuvataan enemmänkin. Gandhin ehdottomuus näkyy myös ruokavaliossa.

Kirja on mielenkiintoista luettavaa, varsinkin jos Intia tai intialaiset kiinnostavat. Monet arvot ja asenteet, joita siinä tulee esille, auttavat ymmärtämään intialaisia. Hindulaisuus, kastijärjestelmä ja perheen merkitys näkyvät myös nykypäivän intialaisten elämässä.

Tulevaisuuden talous on naisten

The Economist-lehden tämän päiväisessä artikkelissa
'The importance of sex' on koottu erittäin hyvin yhteen tutkimukseen pohjautuvia asiota, jotka vaikuttavat tulevaisuuteemme.

Kenen joukoissa seisot?

Olipa mielenkiintoista nähdä tänään yllä olevalla otsikolla kulkeva elokuva 60-luvun radikaaleista, jotka tässä lauloivat vanhoja lauluja, mutta nykyisissä työympäristöissään.
Mm. näin:
Kenen joukoissa seisot?
Ei ole rakkautta ilman oikeutta.
Ei oikeutta ilman taistelua.
Ei taistelua ilman yhteistä rintamaa.

Heitä yhdisti paitsi laulut ja puolison etsiminen myös idealismi, josta ilmeisesti jotain on säilynytkin vaikka paljon on romuttunut kommunismin hajottua. Monet nykyään tunnetut nimet eivät filmissä esiintyneetkään, ehkä siksi että ovat siirtyneet markkinaidealismin kannattajiksi.

Kannattaa käydä katsomassa ja kuuntelemassa..

Täydellisten markkinoiden haavekuvitelma

Olen lueskellut Joseph Stiglitzin 10 vuotta sitten julkaistua kirjaa 'Whither Socialism?' (1996). Stiglitz on kehittänyt informaation taloustiedettä, ja sai työstään Nobelin palkinnon vuonna 2001.

Stiglitz rinnastaa täydellisen kilpailun neoklassisen paradigman markkinasosialismiin ja väittää, että jos täydelliset markkinat toimisivat niin silloin markkinasosialismikin toimisi. Molemmissa ajatellaan tai ajateltiin, että hintamekanismi hoitaa talouden kulutus – ja tuotantopäätösten koordinaation. Markkinasosialismissa ajatus oli, että tuotantohyödykkeet olisivat julkisessa omistuksessa, ja valtio myös asettaisi hinnat. Samalla tavallahan täydellisen kilpailun maailmassa tuottajat ja kuluttajat ottavat markkinahinnat annettuina. Taloutta kohtaavat informaatio-ongelmat ovat kuitenkin niin moninaisia, että tehokkaat tuotanto- ja kulutuspäätökset eivät synny pelkästään hintamekanismin avulla. Itä-Euroopan maissa ajauduttiin tarpeettomiin ongelmiin, koska pyrittiin suoraan markkinoiden haavekuvitelmaan - täydelliseen kilpailuun, mitä itse asiassa läntisissä markkinatalousmaissa ei koskaan ole ollutkaan. Haavekuvitelma siitä kylläkin, ainakin amerikkalaisten ekonomistikonsulttien päissä 90-luvun alussa.

Täydellisten markkinoiden sijaan länsimaisten markkinatalouksien leimaa antavana piirteenä on epätäydellinen kilpailu ja epätäydellinen informaatio. Näitä tarvitaan, jotta meillä olisi innovaatioita, eli kasvua ja kehitystä ylipäätään. Täydellisen kilpailun maailma onkin perustavaa laatua olevalla tavalla yhteensopimaton innovaatioiden kanssa! Teknologinen kehitys ja innovaatiot johtivat teolliseen vallankumoukseen ja suuriin yrityksiin, ja ovat keskeinen osa taloutemme kehitystä. Innovaatioilla on tärkeitä ulkoisvaikutuksia. Thomas Jefferson vertaisi yli 200 vuotta sitten tietoa kynttilään, joka sytyttää toisen kynttilän menettämättä omaa voimaansa. Innovaatiot, sen ensimmäisen kynttilän syttyminen, yleensä vaativat kehittelytyötä ja investointeja syntyäkseen. Täydellisen kilpailun vallitessa yritysten ei koskaan kannattaisi investoida innovoimiseen, koska se olisi aina välttämättä tappiollista. Kiinteät ja tutkimus-ja tuotekehittelykustannukset jäisivät kattamatta, muiden hyötyessä valmiista 'valosta' , jota he myisivät kovin halvalla innovoijan kannalta. Stiglitzin väite onkin, että epätäydellinen kilpailu on oleellinen piirre markkinoitamme, ei vain silloin kun on kyse ns. luonnollisista monopoleista, jotka vaativat suurta tuotannon skaalaa toimiakseen tehokkaasti. Täydellinen kilpailu ei oikeastaan ole lainkaan ’kilpailua’ sanan jokapäiväisessä merkityksessä, jossa on kilpailevia tuotteita tuottavia yrityksiä. Jos taloutemme olisivat olleet täydellisesti kilpailevat meillä ei olisi innovoitu, niin kuin ei sosialistisissakaan maissa. Ei olisi ollut kannustimia siihen.

Keskussuunnittelija ei voi olla vastuussa innovaatioista informaatio-ongelmien vuoksi. Epätäydellinen informaatio on keskeistä myös länsimaisten markkinatalouksien toiminnassa. Moraalikato-ongelmat ovat hyvin keskeisiä nykypäivän taloustieteessä. Miten luoda tilanne, jossa vaikkapa suuren yrityksen johdolla on oikeat kannustimet olla ajamatta vain omaa henkilökohtaista etuaan? Tässäkin voi ajatella, että julkisessa omistuksessa olevassa isossa yrityksessä kannustinongelmat voivat olla hyvin samanlaiset kuin suuressa pörssiyrityksessä, jonka omistus on laajalti hajautunut pienille sijoittajille. Lopputulos voi olla hyvin samanlainen. Informaatio-ongelmat ovat hyvin samanlaiset. Yksityistämisestä tai markkinataloudesta ei seuraa, että tuotanto olisi välttämättä sen tehokaampaa kuin markkinasosialismissa.
Täydellisiin markkinoihin liittyy myös ajatus siitä, että erilaiset epävarmat tulevaisuuden tilat voidaan hinnoitella. Mutta miten voisi olla markkinoita sellaisille talouden tiloille, mitä vielä ei osata kuvitellakaan, vaikkapa sen takia että vielä ei osata kuvitella tulevaisuuden innovaatioita.

Tässä ei ole mitään uutta. Nämä ovat vuosikymmeniä olleet taloustieteessä varsin keskeisiä ajatuksia. Epätäydellisen informaation mallit eivät kuitenkaan ole johtaneet makrotalouden tasolla sellaiseen yksinkertaiseen ajattelukehikkoon, jollaisen täydellisten kilpailullisten markkinoiden malli tarjoaa. Siksi markkinoilla tuntuu olevan sellainen haavekuvitelma, että täydellisten markkinoiden täydelliset markkinavoimat määräävät taloutemme lainalaisuudet. Ehkä helpottaa ymmärtää, että tämä haavekuvitelma on sama kuin markkinasosialismin haavekuvitelma. Se ei ole totta. Se ei kuvaa sitä miten taloutemme toimii. Taloudessa, jossa informaatio on epätäydellistä, on tärkeä rooli yhteistyöllä, rehellisyydellä ja luottamuksella. (Ei ehkä ole sattumaa, että kehitysmaita yhdistää korruptio.) Toisissa maissa ihmiset luottavat toisiinsa ja toisissa eivät. Joku siteerasi äskettäin tutkimusta, jossa havaittiin, että jos esim. Japanissa tiputat kadulle rahaa ja osoitteesi sisältävän kirjekuoren, saat sen lähes varmasti takaisin, rahoineen. Monissa muissa maissa näin ei kävisi.

On myös väliä sillä miten päätöksenteko ja omistus on organisoitu. Stiglitz toteaa kirjansa lopussa, että olisi esimerkiksi tarpeellista tutkia talouden organisoinnin muotoja, joissa olisi suurempi rooli työntekijöiden osallistumisella ja omistuksella.

Kansantaloustieteen toivekuvitelmista

Julkaistu HS:ssa 7.4.

Fil. tohtori Markus Lång kirjoittaa (HS 29.3) aivan oikein, että markkinatalouden lainalaisuuden johtuvat ihmisten ratkaisuista ja päätöksistä. Näitä kansantaloustiede juuri pyrkii tarkastelemaan ottaen huomioon olemassa olevat rajoitteet (budjetti, resurssi ym.). Hän kritisoi niin kuin monet muutkin Homo economicus- ihmiskuvaa ja ennustaa sen syrjäytymistä Homo reciprocans:illa. Haluan nostaa muutaman näkökulman esiin tähän liittyen. Kansantaloustiede on jo pitkään mennyt vuorovaikutussuhteiden huomioimisen suuntaan. Esim. moraalikato- tai informaatio-ongelmat ovat olleet läsnä vahvasti tutkimuksessa jo pitkään. Niiden olemassaolo tekee vastavuoroisen toiminnan arvokkaaksi myös kansantaloustieteessä ja sitä tutkitaan. Valitettavasti tämä ei heijastu vahvasti yleiseen makrotason ajatteluun. Tämä johtunee siitä, että täydellisen kilpailun mallin vertaista yksinkertaista ajattelukehikkoa, jonka avulla voisi hahmottaa kokonaistalouden toimintaa, ei näiden uudempien teorioiden pohjalta ole syntynyt. Tällöin on helppo jäädä kiinni vanhoihin ajattelutapoihin sekä tieteessä että varsinkin yleiskielen retoriikassa. Nähdäkseni kansantaloustiede parhaimmillaan toimii tämän itsekkään itse tekemämme maailman lainalaisuuksien osoittajana. On hyvä katsoa peiliin ja nähdä, mitkä voimat meitä pyörittävät. Se ei tarkoita sitä, että nämä voimat ovat kansantaloustieteen, markkinavoimien, Jumalan tai evoluution väistämättömiä tuotoksia. Päinvastoin, niille voi tehdä jotain, jos niin haluamme. Sen sijaan silmien sulkeminen esimerkiksi aikamme ahneudelta ja rahanhimolta (kvartaalitalouden voiton maksimointi) ei auta ketään. Väitän, että kansantaloustieteellä voi olla tällä matkalla paljonkin annettavaa kun se laitetaan oikealle paikalle kokonaisuudessa, ja muistetaan että negatiivisten asioiden mallittaminen ei vielä tarkoita samaa kuin niiden hyväksyminen. Kuten aina tiedettä voi käyttää hyvään tai huonoon.

Ekonomistit eivät ole välttämättä pyhempiä tai pahempia kuin muutkaan, jotka yrittävät ymmärtää alansa dynamiikkaa. Meihin saattaa olla kyllä muiden helppo ulkoistaa omat ongelmansa. Esim. kryptinen kielenkäyttö hallitaan myös muualla. Sen tarkoitus lienee kaikkialla korostaa omaa erityisosaamista.

Tämä keskustelu lähti liikkeelle alunperin Matti Estolan artikkelista HS 19.3. Tästä voit lukea sen kahdessa osasssa: Osa 1 ja Osa 2. Muita kirjoituksia teemaan liittyen: Peltola (HS 22.3), Tiilikainen (HS 25.3), ja Kuisma(HS 27.3)

Dollari-illuusiota ja kvartaalitaloutta?

Maurice Obstfeld ja Kenneth Rogoff, jotka ovat kansainvälisen rahoituksen johtavia tutkijoita, ovat jo muutavan vuoden ajan kirjoitelleet artikkeleita USAn vaihtotaseen vajeesta, joka vain tuntuu kasvavan (on noin 6% USA:n BKT:sta). He vertaavat tilannetta 70-luvun alkuun. Tämä oli aikaa juuri ennen kuin dollariin sidottu valuuttakurssijärjestelmä romahti. Silloin oli näköpiirissä määrittelemättömät menot Vietnamin sodan takia ja finassipolitiikka oli löysää. Nyt on Irak ja määrittelemättömät kulut terrorismin vastaisessa sodassa. Yhdysvaltojen kasvavaa vaihtotaseen ja julkisen talouden vajetta rahoittavat mm. japanilaiset ostamalla USA:n valtion velkapapereita. Samaa tekevät keskuspankit. Ja myös valuuttavarannot sisältävät dollareita. Obstfeld ja Rogoff arvelevat, että näköpiirissä on melkoisen iso dollarin arvon romahdus. Dollareihin sijoittaneet ulkomaiset yksityiset ja julkiset investoijat ja säästäjät menettäisivät silloin säästöistään huomattavan osan. USA voi aina inflatoimalla päästä veloistaan eroon. Tässä ei ole mitään uutta sinällään. Mutta hämmästyttävää on se sanoisiko 'dollari-illuusio', joka antaa ulkomaisille sijoittajille näin rajattoman tuntuisen luottamuksen dollarin arvon pysyvyyteen jatkuvasta velkaantumisesta huolimatta. Tämä 'kvartaalitalous' saattaa osoittautua kalliiksi, ehkäpä kaikille osapuolille, mutta ehkäpä eniten meille tai muille dollariin turvansa laittaneille. Ei ole kysymys vain säästöistä, vaan kyllähän siinä vaikkapa Suomen vienti joutuisi uuteen kilpailutilanteeseen, jonka seurauksia on vaikea ennakoida.
Tulee mieleen, että ehkäpä jotkut köyhimmät maat ovat tämän 'kvartaalitalouden' mahdollisuudet oivaltaneetkin. Kun joidenkin Afrikan maiden velkoja aikanaan annettiin isojen kampanjoiden tuloksena anteeksi, jotkut näistä maista velkaantuivat lähes välittömästi saman verran ottamalla vastaavat uudet velat kansainvälisiltä markkinoilta. (Näitä tilanteita raportoi muistaakseni IMF:n ekonomisti William Easterly muutenkin varsin valaisevassa kirjassaan 'Elusive Quest for Growth - the Economist's adventures in the Tropics). Kun ne eivät näitä velkoja pysty sitten maksamaan takaisin, niin mitäpä sitten? Joskus aikoinaan valtiot menivät perimään saataviaan asevoimin, mutta nykyään tämä saatavien perintätapa ei oikein ole muodissa. Joten kvartaalitalous on jossain määrin ymmärrettävää: Jos rahaa saa nyt, on paras ottaa se mitä saa. Maksuista voi huolehtia tai jättää sitten huolehtimatta myöhemmin.
Obstfeldin ja Rogoffin kansainvälisen talouden oppikirjassa valaistaan vaihtotasekysymyksiä kertomuksella Joosefista, joka 1 Mooseksen kirjassa tulkitsi faaraon unta 7 lihavasta ja 7 laihasta lehmästä: 7 hyvinvoinnin vuoden jälkeen tulee 7 katovuotta. Kirjassa kerrotaan, että tuolloin 1800 eKr Babyloniassa oli toimivat viljan luottomarkkinat. Korko olisi ollut 20-30%! Egypti olisi voinut sijoittaa hyvien vuosien viljansa kvartaalitalouden lakien mukaan tuottoisille viljan luottomarkkinoille, mutta Joosef neuvoikin rakentamaan viljavarastoja, toisin sanoen säästämään nollakorolla ja varmaan hävikkiäkin syntyi. Hän ei totellut kvartaalitalouden lakeja. Miksiköhän?
Kvartaalitaloudella voi olla kurja loppu monellakin tapaa, paitsi työntekijöille myös näille osakkeenomistajille, joiden lyhyen aikavälin tuottojen maksimointi tuntuu olevan aikamme mantra. Jään pohtimaan, koskisiko tämä uhkaskenaario kehitysmaita mitenkään.

Kansainvälistä rahataloutta

Kansainvälisen rahatalouden kurssilla opettanen taas kerran perinteiseen tapaan vaihtotaseiden muodostumisesta, epävarmuudesta kansainvälisillä finanssimarkkinoilla, valuuttakurssien muodostumisesta, valuuttakurssijärjestelmistä ja finanssikriiseistä. Mietin kuinka vähän näillä kysymyksenasetteluilla näyttääkään olevan päällisin puolin tekemistä kehityksen ja tasa-arvon kanssa. Varmaan paljonkin, mutta teoriat ovat sellaisia, että ei näiden yhteydessä juuri kehitysmaita mainita tai naisia tai miehiä tai ihmisiä yleensä. Finanssikriisit ovat poikkeus. Ne iskevät yleisimmin juuri kehitysmaihin tai ehkä paremminkin kehittyviin maihin. Köyhimmissä maissa kun ei ole merkittäviä finanssimarkkinoita tai pörssejä. Monasti saattaa jopa käydä niin, että paikallinen valtiovarainministeriö pohtii pääosin sitä miten saisi pidettyä apua antavat maat tai järjestöt tyytyväisinä.

Uskonnollisuuden suhde naisiin: kehityksen jarru?

Elina Vuola, dosentti ja Suomen Akatemian akatemiatutkija, kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin sisäisistä ongelmista perinteidensä tulkinnassa. Vuola lopettaa artikkelinsa näin: ’Naisen asema ja siitä käytävä keskustelu näyttävät edelleen olevan yksi keskeinen kriittinen peili, joka heijastaa kustakin kolmesta uskonnosta pikemminkin samankaltaisen kuin erilaisen kuvan’. Samanlaisuus näkyy kahtaalla: Näiden uskontojen fundamentalistisiivet löytävät nykyään toisensa ’patriarkaalisen ekumenismin’ - Vuolan termi – nimissä. Samalla tavalla näyttävät nykyään löytävän toisensa myös perinteensä patriarkaalisen historian tunnistavat naiset ja miehet, jotka erottavat kulttuurin ja uskon toisistaan. Näyttää, että jännite onkin enemmän uskontojen sisällä kuin välillä.

Uskonnollisuuden vaikutus asenteisiin on niin suuri, että se näkyy taloustieteilijöiden suosimissa tilastollisissa tutkimuksissakin. Nykyään talouskasvun empiirisen tutkimuksen uranuurtajat ovatkin kiinnostuneet entistä enemmän uskonnon vaikutuksista. Mm. Harvardin professori Robert Barro tuottaa jatkuvasti uusia papereita aiheesta. Erityisen hätkähdyttävä on Guison, Sapienzan ja Zingalesin tutkimus, jossa he osoittavat tilastollisesti merkittävän yhteyden uskonnollisuuden ja naisiin kohdistuvien asenteiden välillä. (People's Opium? Religion and Economic Attitudes; Journal of Monetary Economics, 2004). He käyttävät hyväkseen dataa kyselytutkimuksesta, jota on tehty 66 maassa vuosina 1981-1997.(World Value Survey). He päätyvät tilastollisesti merkittävään yhteyteen, joka on sopusoinnussa Vuolan havaintojen kanssa: Aktiivisesti uskonnolliset ihmiset (mitattuna osallistumisella uskonnollisiin tilaisuuksiin) ovat suvaitsemattomampia ja vähemmän myötämielisiä naisten oikeuksien suhteen kuin ihmiset, jotka eivät osallistu aktiivisesti uskonnollisiin kokouksiin. Tämä pätee sekä muslimeihin, hinduihin, juutalaisiin, katolilaisiin, protestantteihin että buddhalaisiin. Esimerkkejä kysymyksistä, joissa tämä suhtautuminen tuli ilmi ovat seuraavat:
‘Jos työpaikkoja on niukasti, pitäisikö miehillä olla niihin naisia suurempi oikeus?’
‘Oletko sitä mieltä, että naisilla tulisi olla lapsia jotta heidän elämänsä olisi täysipainoista (in order to be fulfilled), vai eikö tämä ole välttämätöntä?’
‘Yliopistokoulutus on tärkeämpää pojalle kuin tytölle’
Erityisen vahva yhteys uskonnollisuudella ja naisten koulutuksen ja markkinatyön vähäisellä arvostuksella oli islamissa.

Jos perinteen voima on yhdistänyt ’patriarkaalista ekumenismia’ niin myös uskontojen naisliikkeitä näyttää yhdistävän ymmärrys uskontojensa perinteiden kahlitsevasta roolista ja siitä, että pyhiä kirjoituksia on luettava myös aikansa kulttuuria vasten. Joku kuukausi sitten avasin sattumalta BBC:n TV-kanavan juuri kun siellä oli menossa varsin mielenkiintoinen keskustelu eri arabimaista koollekutsuttujen musliminaisten välillä. Egyptissä eri alojen naiset, joita tuntui yhdistävän usko Koraaniin, keskustelivat juuri tästä. Hätkähdyttävää keskustelussa oli huomata, kuinka samoin sanakääntein keskustelua käydään yhä Suomessakin uskontokuntien ja herätysliikkeiden sisällä.
On ilmeistä, että näillä arvostuksilla on merkityksensä myös taloudelliselle kehitykselle. Ei ehkä ole sattumaa, että talouskasvu lähti liikkeelle Euroopassa, jossa tasa-arvokehitys on edennyt hitaasti mutta varmasti. Tätäkin ovat taloustieteilijät pohtineet.

Entä miehet?

Näin naisten päivänä tulee mieleen, että koskahan saataisiin miesten päivä?
Joyce Jacobsen on koonnut paperiinsa faktoja miesten elämään liittyvistä karuista yksityiskohdista ympäri maailmaa. http://jjacobsen.web.wesleyan.edu/wps/WB.pdf
Ennen itsekin ajattelin, että se nyt vaan jotenkin on niin että miehet elää lyhyempään. Jacobsenin artikkelin luettuani, en enää ajattele että on jotenkin luonnollista, että venäläinen mies elää 12 vuotta venäläistä naista lyhyemmän elämän - muuten suurin ero maailmassa. Erot maiden välillä ovat suuria, mutta samat piirteet löytyvät joka puolelta. Miehet menettävät inhimillistä pääomaansa mm. sotien, väkivallan, sairauksien, AIDS:n, alkoholin, itsemurhien, työtapaturmien takia, niin että lähes kaikkialla maailmassa miesten elämän on lyhyempi kuin naisten. Vain hyvin hyvin harvoissa maissa naiset kuolevat synnytyksissä yms. niin runsaasti että naisten odotettu elinikä on miehiä lyhyempi. Miehet alkavat jäädä monissa maissa jälkeen koulutuksessa. Yhteiskunnan elämästä syrjäytyneet ovat useimmiten miehiä. He eivät usein edes näy tilastoissa. Heitä ei ole olemassakaan. Yksinhuoltajanaiset kyllä näkyvät.
Naisten ja miesten välisen epätasa-arvon kääntöpuoli on miesten välinen epätasa-arvo. Menestyneimmät ovat miehiä ja syrjäytyneimmät ovat miehiä. Miehellä on kovat paineet pärjätä sen roolimallin mukaan johon hänet on kasvatettu. Avioliittomarkkinoillakin kuulemma mies tarvitsee varallisuutta menestyäkseen, nainen vain muita avuja. Jos mies ei pärjää tai halua pärjätä tässä ruljanssissa, hän syrjäytyy paljon naista helpommin. Miehen elämän vaihtoehdot näyttävätkin olevan meidän yhteiskunnassamme naisten mahdollisuuksia rajatummat. Mieheltä vaatii vahvaa itsetuntoa kulkea omaa tietään. Kaiken kukkuraksi naiset vielä usein vaativat tasa-arvoa kotitöissä, ja lisäksi odottavat, että mies vielä tuo hyvän palkan kotiin.
Kuka perustaisi miesliikkeen, joka ajaisi miesten asiaa, ilman että on asetuttava vastustamaan naisten oikeuksia tai naisten vapautta? Uskon, että vain silloin on mahdollista päästä todellisempaan tasa-arvoon, jossa molemmat voisivat vähän paremmin kuin tänään.

AKT ja naiset

Miksiköhän AKT haluaa mieluummin mennä lakkoon kuin sallia vaikkapa pienenkin kiintiön osa-aikaisia työntekijöitä?
Bussinkuljettajat ovat matalapalkkainen miesvaltainen ala. Jokunen nainenkin nykyään ajaa bussia. Uskoakseni naiset arvostaisivat osa-aikamahdollisuutta. Samoin naiset ovat joukkoliikenteen käyttäjistä enemmistö. Tästä lakkoilustrategiasta eivät hyödy ainakaan naiset.
Jään miettimään, liekö tarkoituksena osin suojella pienipalkaista miesvaltaista alaa naisten invaasiolta?

Vaarallisia uusia ajatuksia

David Weilin viime vuonna ilmestyneestä taloudellisen kasvun oppikirjasta tarttuu väistämättä mieleen ajatuksia, jotka eivät jätä rauhaan. Yksi sellainen on seuraava fakta tämän vuosituhannen maailmasta: Arabian kieltä puhuvia ihmisiä on maailmassa 200 miljoonaa, mutta vain 330 ulkomaalaista kirjaa käännetään arabian kielelle vuosittain. Kreikan kielelle käännetään vuosittain viisi kertaa enemmän kirjoja, vaikka kreikkaa puhuu vain 12 miljoonaa ihmistä. Pilapiirrokset ilmeisesti käännetään helpommin.
Näyttää selvältä että taloudellinen kehitys tai taantuminen on tekemisissä sen kanssa miten avoimia ollaan uusille ajatuksille. Uudet ajatukset ovat kuitenkin vaarallisia vallitsevalle valtaeliitille. Jopa talouskasvu voi olla vaarallista, koska se usein saa aikaan sen, että syntyy uusia eliittejä, eikä kansaa enää voi pitää pimennossa tiedolta ja uusilta ajatuksilta. Japani ja Eurooppa olivat avoimia uusille ajatuksille, kun taas roomalaiskatolinen kirkko ennen reformaatiota, Neuvostoliitto ja Kiina olivat toisenlaisia esimerkkejä. Valtaa pitävällä eliitillä oli ilmeisen paljon menetettävää.
Tämä on varmaan yksi syy, miksi naisten tie yliopistoon tai teologisiin tiedekuntiin (oli ne sitten kristillisiä tai muslimiversioita aiheesta) on ollut vaikean taipaleen ja poikkeuslupien takana. Joutuvathan vanhat valtahierarkiat väistämättä muutoksen kouriin niin meillä kuin kehitysmaissakin - ennemmin tai myöhemmin. Sukupuolten luonnollisena pidetyt roolit alkavatkin tuntua rasitteilta molemmille osapuolille, eikä paluuta vanhaan enää ole. Ehkä meidän tässäkin olisi syytä olla avoimia aivan uusille ajatuksille.
Maailma muuttuu nopeasti. Ugandassa esimerkiksi on joka puolella Nokian kännyköitä. Mikähän merkitys niilläkin mahtaa olla paikallisessa valtapelissä. Veikkaisin että Nokian välillinen merkitys demokratiakehitykselle saattaa olla yllättävän suuri kun informaatio maan eri osien välillä siirtyy niin kovin helposti. Toivon mukaan se uusi siirtyvä ajatus tällä kertaa on se, että maassa vallitsee rauhan tapainen vaikka olikin vaalit.

Tyytyväisyys - kaiken pahan alkujuuri?

Olen usein hämmästellyt sitä rinnasteisuutta mikä on historiallisesti ja nykyäänkin miesten ja naisten välisissä suhteissa ja toisaalta kehittyneiden ja kehitysmaiden välillä, ja ehkä rinnasteisuutta löytyy tavallisen suomalaisen työn orjankin maailmanmenoon. Kaikkia yhdistää hierarkkinen arvojärjestys tai ainakin kuviteltu sellainen. Työn orjalla ei ole vaihtoehtoja. On tehtävä mitä työnantaja vaatii. Nainen ei ole kykenevä samalla tavalla loogiseen ajatteluun kuin mies jne. (Tosin näiden asenteiden ääneen sanomisesta ei nykyään hyvää seuraa. Mm. Laurence Summers erosi juuri Harvardin rehtorin virasta. Taustalla saattoi osin hänen pahennusta herättäneet lausuntonsa naisten loogisuuden puutteesta). Ja ugandalaisella tai mustalla yleensä nyt ei paljon oli muuta vaihtoehtoa kuin antaa periksi. Näinkö?

Amartya Sen, intialainen taloustieteen nobelisti, on kirjoittanut aika osuvasti köyhien ja naisten asemaan liittyen. Ehkä tämä hänen tekstinsä voisi päteä suomalaiseen työnorjaankin:
‘The insecure sharecropper, the exploited landless laborer, the overworked domestic servant, the subordinate housewife, may all come to terms with their predicament in such a way that grievance and discontent are submerged in cheerful endurance by the necessity of uneventful survival. The hopeless underdog loses the courage to desire a better deal and learns to take pleasure in small mercies.’
Sen myös kysyy: ‘If we do not have the courage to choose to live in a particular way, even though we could live that way if we so choose, can it be said that we do not have freedom to live that way, i.e., the corresponding capability?’ (Lähde: Sen,1984/1993, – otettu UNIFEM:n julkaisusta, 2000).

Syitä köyhän, naisen tai työn orjan kurjuuteen voi etsiä monestakin suunnasta. Perinteisesti syitä voi etsiä itsestään tai kohtalostaan, tai oman viiteryhmänsä huonosta 'politiikasta' tai ulkopuolelta määräytyvästä kohtalosta tai huonosta politiikasta. Valitettavasti usein nämä kaikki puolet asiasta ylläpitävät vallitsevaa tilannetta, jolloin helpoin ratkaisu on tyytyä tilanteeseen.

Hopeaa tuli

Ennen Suomi aina hävisi Neuvostoliitolle lätkässä, vaikka olisi kuinka ollut johdossa. Nykyään Venäjän voittamiseen ei näytä olevan henkisiä esteitä. Toista on Ruotsi. Tulee mieleen, että olemmeko kenties Ruotsiin nähden edelleen 'huonommuuteen alistuneella asenteella'? Miksiköhän suomalainen mies saa miehekkyytensä säilyttäen itkeä vain lätkäottelun hävittyään? Onko asioilla tekemistä keskenään - kenties?

Ääriliikkeet ajavat toisensa ulos kirkosta

Kotimaa-lehdessä (24.2.06) raportoitiin Kati Niemelän tutkimusta kirkosta eroamisen syistä. Kirkon sisäiset ääriliikkeet näyttävät ajavan toisensa ulos kirkosta!! Fundamentalistit likaantuvat mm. naisten jakamasta ehtoollisesta ja muutenkin epätäydellisestä uskovien yhteydestä, ja ihmiset joille usko ei merkitse paljoa ymmärrettävästi eivät halua samaistua tälläista syrjintää sallivaan kirkkoon. Eron syynä olivat yllättävän usein naiset, toisille niiden läsnäolo korkeissa viroissa, ja toisille niiden syrjiminen.
Jos tämä suunta jatkuu niin ehkäpä jäljelle jääkin hyvä pohja lähteä rakentamaan Suomen ev.lut. kirkoa terveemmältä pohjalta. On varmaan vaikea luoda hengellistä yhteisöä, jos seurakunnan jäsenistä vain murto-osalle Jumala, tai ainakaan kirkko, merkitsee elämässä oikein mitään - ainakaan häiden, kasteiden ja hautajaisten ohella. Yhtä vaikeaa on olla uskottava Suomessa, jos kirkko ei pysty sitoutumaan edes perusihmisoikeuksiin, jotka nekin ovat syntyneet kristillisten arvojen pohjalta. Näihin ihmisoikeuksiin ei kuulu sukupuolen mukainen syrjintä. Viimeaikaiset kirkon sisäiset vaatimukset - piispan vai oliko se arkkipiispan äänellä - naispappien syrjinnän kieltämisestä 'Raamatun klassiseen ymmärrykseen' vedoten ovat oikea suunta. Ihmisten miellyttämisyrityksessään kirkko ei näytä onnistuvan.

Vallasta on vaikea luopua

Ugandassa oli eilen ensimmäiset demokraattiset vaalit.
Valtaapitävä presidentti, Museveni, yritti kaikin tavoin estää vastustajan valinnan, mm. laittamalla tämän ennen vaaleja vankilaan tekaistujen syytösten nojalla, ilmeisesti oli lahjontaa ja kaikkea muuta epäilyttävää. Mutta vaalit pidettiin. Ennakkotietojen mukaan Museveni voitti. Ehkäpä jopa naisten äänillä (jos niitä ääniä nyt rehellisesti laskettiin), koska mies on tehnyt niin paljon naisten aseman parantamiseksi.

Demokratia ja sananvapaus ei ole itsestään selvyys. Ei meillä Suomessakaan. Nähtiinhän juuri kuinka pääministeri käytännössä pyyteli anteeksi demokratiaa. Itsekin mietin aikani, että miten tähän pitäisi suhtautua. Sitten Ayaan Hirsi Alin juttu Hesarissa onneksi herätteli maailman karuuteen.

Pyhä ja sananvapaus eivät saa, eivätkä voi olla ristiriidassa. Mikä Jumala on sellainen, joka ei kestä pilkkaa? Ei se ainakaan kristinuskon Jumala ole. Se Jumala muistuttaa enemmän afrikkalaisia hallitsijoita, jotka nekin ovat nykyään opettelemassa demokratiaa.
Ugandan uutisia paikallisten äänin voit lukea kampalalaisen sanomalehden sivuilta tästä tai BBC:n uutisista, jonka vaalikuviin vie tämä linkki.