Dollari-illuusiota ja kvartaalitaloutta?

Maurice Obstfeld ja Kenneth Rogoff, jotka ovat kansainvälisen rahoituksen johtavia tutkijoita, ovat jo muutavan vuoden ajan kirjoitelleet artikkeleita USAn vaihtotaseen vajeesta, joka vain tuntuu kasvavan (on noin 6% USA:n BKT:sta). He vertaavat tilannetta 70-luvun alkuun. Tämä oli aikaa juuri ennen kuin dollariin sidottu valuuttakurssijärjestelmä romahti. Silloin oli näköpiirissä määrittelemättömät menot Vietnamin sodan takia ja finassipolitiikka oli löysää. Nyt on Irak ja määrittelemättömät kulut terrorismin vastaisessa sodassa. Yhdysvaltojen kasvavaa vaihtotaseen ja julkisen talouden vajetta rahoittavat mm. japanilaiset ostamalla USA:n valtion velkapapereita. Samaa tekevät keskuspankit. Ja myös valuuttavarannot sisältävät dollareita. Obstfeld ja Rogoff arvelevat, että näköpiirissä on melkoisen iso dollarin arvon romahdus. Dollareihin sijoittaneet ulkomaiset yksityiset ja julkiset investoijat ja säästäjät menettäisivät silloin säästöistään huomattavan osan. USA voi aina inflatoimalla päästä veloistaan eroon. Tässä ei ole mitään uutta sinällään. Mutta hämmästyttävää on se sanoisiko 'dollari-illuusio', joka antaa ulkomaisille sijoittajille näin rajattoman tuntuisen luottamuksen dollarin arvon pysyvyyteen jatkuvasta velkaantumisesta huolimatta. Tämä 'kvartaalitalous' saattaa osoittautua kalliiksi, ehkäpä kaikille osapuolille, mutta ehkäpä eniten meille tai muille dollariin turvansa laittaneille. Ei ole kysymys vain säästöistä, vaan kyllähän siinä vaikkapa Suomen vienti joutuisi uuteen kilpailutilanteeseen, jonka seurauksia on vaikea ennakoida.
Tulee mieleen, että ehkäpä jotkut köyhimmät maat ovat tämän 'kvartaalitalouden' mahdollisuudet oivaltaneetkin. Kun joidenkin Afrikan maiden velkoja aikanaan annettiin isojen kampanjoiden tuloksena anteeksi, jotkut näistä maista velkaantuivat lähes välittömästi saman verran ottamalla vastaavat uudet velat kansainvälisiltä markkinoilta. (Näitä tilanteita raportoi muistaakseni IMF:n ekonomisti William Easterly muutenkin varsin valaisevassa kirjassaan 'Elusive Quest for Growth - the Economist's adventures in the Tropics). Kun ne eivät näitä velkoja pysty sitten maksamaan takaisin, niin mitäpä sitten? Joskus aikoinaan valtiot menivät perimään saataviaan asevoimin, mutta nykyään tämä saatavien perintätapa ei oikein ole muodissa. Joten kvartaalitalous on jossain määrin ymmärrettävää: Jos rahaa saa nyt, on paras ottaa se mitä saa. Maksuista voi huolehtia tai jättää sitten huolehtimatta myöhemmin.
Obstfeldin ja Rogoffin kansainvälisen talouden oppikirjassa valaistaan vaihtotasekysymyksiä kertomuksella Joosefista, joka 1 Mooseksen kirjassa tulkitsi faaraon unta 7 lihavasta ja 7 laihasta lehmästä: 7 hyvinvoinnin vuoden jälkeen tulee 7 katovuotta. Kirjassa kerrotaan, että tuolloin 1800 eKr Babyloniassa oli toimivat viljan luottomarkkinat. Korko olisi ollut 20-30%! Egypti olisi voinut sijoittaa hyvien vuosien viljansa kvartaalitalouden lakien mukaan tuottoisille viljan luottomarkkinoille, mutta Joosef neuvoikin rakentamaan viljavarastoja, toisin sanoen säästämään nollakorolla ja varmaan hävikkiäkin syntyi. Hän ei totellut kvartaalitalouden lakeja. Miksiköhän?
Kvartaalitaloudella voi olla kurja loppu monellakin tapaa, paitsi työntekijöille myös näille osakkeenomistajille, joiden lyhyen aikavälin tuottojen maksimointi tuntuu olevan aikamme mantra. Jään pohtimaan, koskisiko tämä uhkaskenaario kehitysmaita mitenkään.